Bromton World Championships 2011

BWC 2011 Mitalistit

Matkalla

No niin, nyt on sitten katsastettu myös Brompton World Championshipsitkin. Kisa on ajettu ja matkalta on palattu turvallisesti. Matkan alussa oli ongelmia lentoyhtiön kanssa, mutta niistä myöhemmissä blogiartikkeleissa.

Kisapäivä alkoi osaltamme aikaisin aamulla, sillä Brompton oli järjestänyt Lontoossa majoittuville kuskeilla bussikyydin kisapaikalle.  Bussit ottaisivat kuskeja kyytiin Brentfordissa sijaitsevalta tehtaalta. Kyydin oli määrä lähteä viimeistään 8.40, mutta meille hyvin tyypilliseen tapaan olimme paikalla jo 8.15. Onneksi emme olleet ainoat aikaiset kykkijät, sillä paikalla oli jo useita kisaajia eri puolilta maailmaa. Paikalla oli ajajia muun muassa Ruotsista, Brasiliasta, Japanista, Romaniasta, Tsekeistä, Ranskasta, Yhdysvalloista ja tietenkin Englannista. Ennen bussiin nousemista pyörät pakattiin pahvilaatikoihin ja vietiin bussin tavaratilaan.

Lopulta kirjava joukko saatiin houkuteltua busseihin ja pääsimme matkaan kohti Oxfordshirea ja Blenheimia. Matka kesti noin 1 h 15 minuuttia, mutta matka meni todella nopeasti maisemia katsellessa. Saavuimme perille noin klo 10, jonka jälkeen suunnistimme suoraan pääteltalle ilmoittautumaan. Ilmoittautumiskuoressa oli vain kilpailunumero, ajanottosiru ja kilpailijan ranneke.

Saapuessamme kisapaikalle, yksi päivän päätapahtumista oli jo täydessä käynnissä. Aika-ajat olivat olleet jo hyvän aikaa radalla.  Myös kuntoajo oli jo ehtinyt startata ennen saapumistamme. BWC oli sunnuntain kolmas ja viimeinen pyörätapahtuma.

Kisa

Itse kisa alkoi klo 12.00. Pyörien täytyi olla lähtöruudukossa jo klo11.30 ja kymmenen minuuttia  myöhemmin alkoi ajajien kokous. Kokouksessa korostettiin turvallisuutta. Pääsääntöisen ajolinjan tuli olla tien vasemmassa laidassa ja ohitukset piti tehdä oikealta puolen. Kilpailun johtaja muistutti myös siitä, että eläimiä tai matkustajia ei saa poimia matkalta kyytiin. Ilmeisesti näin oli joskus kolmivuotisen historian aikana tapahtunut.

Kokouksen jälkeen ajajat siirtyivät ripeästi omiin lähtökarsinoihinsa. Minun numeroni oli 646 eli olin sijoitettuna viidenteen karsinaan. Ensimmäisessä karsinassa oli ns. voittajakandidaatit, toisessa noin 26 minuutin aikaa tavoittelevat ja niin edelleen. Meidän karsinassa oli noin 35 minuutin kuskit. Karsinat lähtivät liikkeelle kahden minuutin välein. Ajanotto alkoi vasta lähtöportin jälkeen, joten pyörän taittamisessa ei tarvinnut pitää kiirettä.

Kahdeksan minuuttia ensimmäisen lähdön jälkeen oli meidän vuoro. Paukun jälkeen osa meidän ryhmästä ryntäsi pyörilleen ja loput kävelivät rauhassa. Minä olin kävelijöiden joukoissa, sillä jos alan kiirehtimään, tuhraan vain energiaa kiireen tunteen aiheuttamaan säheltämiseen. Taitoin pyörän rauhassa ja kävelytin sen ajoradalle. Nousin pyörän päälle ja perskules! Satula osoitti ihan minne sattui. Onneksi lähtölinjalle oli vielä 15 metriä, joten hyppäsin pyörän päältä ja säädin satulan oikein. Joku katsomossa huomasi ongelmani ja huusi ”Oh no, technical already”. Takaisin ratsaille ja lähtöviivan yli. Yritin laittaa matkamittarin ajastinta päälle, mutta olin hermostuksissani laittanut mittarin väärinpäin. Se siitä ajan tarkkailusta. Kaasu pohjaan ja eikun menoksi.

Oma vauhtini oli muihin ryhmäläisiini verrattuna huiman kovaa. Vaikka pääasiallisen ajolinjan olisi pitänyt olla vasemmalla puolen tietä, ajoin melkein koko kisan oikealla laidalla, sillä ohitin koko ajan edellä meneviä viidennen ja neljännen aallon kuskeja. Kisan aikana kävi mielessä, että olisi sittenkin pitänyt ilmoittautua kolmanteen tai jopa toiseen aaltoon. Kisan aikana kukaan ei ohittanut minua, mutta en saanut myöskään peesiapua keneltäkään. Ajoin ikäänkuin aika-ajoa keskellä kevyen liikenteen väylää. Saatoin menettää ohituksissa muutamia sekuntteja, mutta en usko, että ne vaikuttivat merkittävästi aikaani.

Radan mäet tulivat melkein välittömästi startin jälkeen vastaan. Ne olivat ennakoimaani paljon helpommat. Toinen mäkiosuus oli pitkä, mutta jyrkkä se ei missään tapauksessa ollut. Se sopi minulle kuin naula nenään. Pitkä alamäki osuus oli myös melkein piikkisuora, joten siinäkään ei tämän vellihousun tarvinnut antaa tasoitusta. 

Ensimmäinen kierros meni yllättävän nopeasti ohi. Ainoastaan viimeinen pitkä ja oikein loiva ylämäki maalisuoralla tuntui vaikealta. Toisella kierroksella toisen mäkiosuuden puolivälissä ohitettuani ranskalaisen Jack Sparrow-kopion, alkoi hieman hegitystä ahdistaa. Minulla oli ollut pitkin kesää ahdistuskohtauksia, mutta ne eivät ole  koskaan tulleet pyöräillessä. Haluan ajatella, että ahdistus johtui siitä, että ajoin niin kovaa kuin sillä hetkellä kykenin. Ahdistus tuli onneksi niin lopussa, että se ei todellakaan vaikuttanut suoritukseeni heikentävästi. 

Lopusuora tuntui toisella kierroksella vielä ensimmäisen kierroksen vastaavaa pitemmältä. Jaksoin kuitenkin runtata loppuun asti ja hellitin vasta polkaisun maalin jälkeen. Kerrankin ajoin loppuun asti.  Loppurutistus tuntui maalin jälkeen ja minun piti hakea tukea äiti maalta. Nousin kuitenkin nopeasti ylös ja hoipertelin hakemaan osallistumismitalin ja palkintokassin. Maalissa tuntui siltä, että en olisi voinut ajaa yhtään kovempaa. Minulla ei vielä ollut hajuakaan ajasta, mutta olin suoritukseeni todella tyytyväinen. 

Loppuaika alueella meni tapahtumakylän anteja nauttiessa. Sturmey Archer tarjosi  syötävää, kävin valokuvassa, ostin kaksi muistopaitaa, säämiskärasvaa ja Elinalle tyylikkään cyclechic sadetakin. Ja kyllä, käytän säämiskärasvaa vaikka erään maantiepyöräilijöitä kouluttavan pyöräliikkeen mukaan sitä ei tarvita, koska hygienia ja oikein säädetty satula riittää. Ilmeisesti Lancekaan ei osannut hoitaa hygieniaansa ja satula oli päin sitä itseään. Pyöräretkellä saattaa satulassa viihtyä yli 12 tuntiakin, joten on kiva, että berberiä voi hieman huojentaa voitehilla. Nih! 

Tapahtumana Bike Blenheim oli paras, johon olen osallistunut ajajana. Elina ilmoitti jo paikan päällä, että hän haluaa ensi vuonna olla myös kilpailemassa. Eli ilmeisesti ensi vuonna osallistumme uudestaan. Olisiko muita tulossa mukaan? Kerätään joukkue ja rosvotaan joukkuekisan palkintopöytä. Jos annamme Elinalle vapauden ajaa hitaammin, tarvitsemme vain kaksi minun lisäkseni.

Ai niin, ne tulokset

Oikeaa urheilijaa emuloidakseni, asetin itselleni tavoitteita. Ensimmäinen tavoite oli ajaa turvallisesti. En kolaroinut, en aiheuttanut kolaria ja kukaan ei huudellut perään. Ensimmäinen tavoite oli saavutettu.

Toinen tavoite oli pitää hauskaa. Sitähän Blenheim palacessa piisasi. Oli hienoa osallistua samanhenkisten ihmisten kanssa totiseen, mutta ei niin vakavaan kisaan. Nautin tapahtumasta koko olemuksellani.

Mitä aikatavoitteeseen tulee, olin tyytyväinen suoritukseeni vaikka minulla ei ollut tietoakaan ajasta. En olisi voinut ajaa enää yhtään kovempaa. Kuitenkin maanantai aamupäivä oli omalla tavallaan pitkä, koska halusin kuitenkin saada vahvistuksen omasta suorituksestani. Lentokentällä lentoa odotellessa tulokset vihdoin saapuivat Bromptonin sivuille. 

Selasin pdf-dokumenttia hitaasti. Voittajat olivat jo selvillä edellisenä päivänä. Miesten sarjan voitti Michael Hutchinson (21:13), joka on elävä brittipyöräilyn legenda. Korkeasti koulutettu mies, joka on voittanut Brittein saarilla melkein kaiken mahdollisen, mitä aika-ajaja voi vain voittaa. Michael oli voittanut toiseksi tullutta Bromptonin ”tehdaskuskia” melkein puoli minuuttia. Selaan yhä alaspäin. Finland… Tuon täytyy olla minun tulos. Sija 41. ja aika 25:05. Siis mitä ihmettä? Ajoin minuutin kovempaa kuin olin asettanut itselleni tavoitteeksi ja sijoituskin oli komea. Hyvä tunne radalla sai näin matemaattisen vahvistuksen. Nopeustavoitteeni oli 30 km/h ja ajoin 31,6 km/h. Taputin itseäni olalle ansaitusti.

Seuraavaksi tutkin taulukkoa vielä tarkemmin. Jos olisin nainen, olisin ollut kolmas. Tai toinen juniori tai veteraanien kolmas. Olin paras suomalainen ja toiseksi paras suomalaisella etunimellä varustettu mies. Olin paras pohjoismaalainen, kahdeksas ei-britti,  neljäs mannereurooppalainen (jos Suomi lasketaan mannereurooppaan). Mutta mikä tärkeintä, olin tulosvihkon ensimmäisellä sivulla! Luovalla luennalla hyvästäkin tuloksesta saadaan erinomainen.

Ainoa asia, joka jäi tuloksien lukemisen jälkeen harmittamaan, oli joukkuekisa. Olen innokas AtoB-lehden lukija. Lehden toimitus kutsui tilaajansa joukkueensa jäseniksi. Minun oli tarkoitus ilmoittautua, mutta ujouteni iski ilmoittautumisvaiheessa. ”Enhän minä voi, kun minua ei ole henkilökohtaisesti kutsuttu…” Jos olisin ottanut osaa AtoB:n tiimiin, olisi se noussut Where’s Nigel -joukkueen ohi kolmanneksi joukkuekisassa. Mikä ihme kielenpäässä tuntuu? Ei kai vain hampaankolossa ole jotain?