Tynkäreissu

**Blogi on edelleen epämääräisellä ajotauolla. Palaan tavalliseen rytmiin viimeistään elokuussa. Kesä on liian lyhyt hukattavaksi kahvilassa istumiseen ja tietokoneen näpyttelyyn.**

Ei mennyt kuin elokuvissa...

Tarkoitukseni oli lähteä matkaan heti kesäkuun ensimmäisenä maanantaina. Maanantai ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Jo sunnuntai-iltana kurkussa tuntui ikävää karheutta ja maanantai-aamuna olo oli todella kurja. Pelkkä nielaisu tuntui liian kivuliaalta, joten jouduin nöyrtymään ja soittamaan ajokaverilleni, että minä en pääse lähtemään. 

Kuten varmasti osaatte arvata, molemmat olimme todella pettyneitä, mutta olotilalleni ei voinut mitään. Sovimme, että yritämme lähteä uudestaan keskiviikkon. Maanantai-tiistai -välisenä yönä minulle iskee vatsakrampit ja vatsavaivat. Nukun yön aikana  vain tunnin ja tiesin välittömästi, että lähtö keskiviikkona ei tule onnistumaan. Soitin iltapäivällä kaverilleni ja hän sanoi lähtevänsä liikkeelle yksinään keskiviikkoaamuna. 

Katsoin uudestaan suunnittelemaani reittiä. Alkuperäinen tarkoitus oli ajaa Lahti-Lappeenranta-Joensuu-Möhkö-Kuhmo reitti mahdollisimman paljon polkuja hyödyntäen ja katsoa sen jälkeen jatkoa Kuusamoon. Heikki oli ehtinyt jo lähteä matkaan ja hän oli esittänyt toiveen, että ajaisimme yhdessä ainakin Möhköstä eteenpäin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi juna Joensuuhun ja siitä polkuja pitkin Teljoon Kuhmon puolelle. 

Ison pyörän kuljettaminen IC-junassa

Taittopyöräilijänä olen tottunut vaivattomaan ja ilmaiseen fillarin kuljettamiseen junassa. Ison pyörän kuljettaminen junassa ei ole ylivoimaista, mutta vaatii viitseliäisyyttä. Pyörän kuljettaminen kaukojunassa maksaa 9 euroa matkasta riippumatta. Junasta ei saa ostaa pyöräpaikkaa, vaan ne on varattava aina etukäteen. Varausjärjestelmä ei ole aukoton, sillä paluumatkalla junaan oli ostettu ainakin neljä lippua (tai osa oli ilman lippua). 

Maksua suurempi päänvaiva on IC-junien vähäinen ja hankala tila pyörille. IC-junissa on vain kolme paikkaa pyörille ja pyörän kiinityssysteemi on ”mielenkiintoinen”. Kiinnitysmekanismissa pyörä nostetaan pystyyn katosta tulevan jousitetun varren avulla. Varressa on koukku, joka laitetaan tankoon kiinni ja jousi nostaa pyörän pystyyn. 

Olen kuljettanut aikaisemminkin isoa pyörää IC-junissa ja kiinnityssysteemi toimii tavallisille pyörille ihan hyvin. Tällä retkellä olin kuitenkin kiinnittänyt osan tavaroista ohjaustankoon Wildcat Gearin valjailla, joten varressa oleva koukku ei päässyt tangon ympärille. Löysytin vähän valjaita ja koukku pääsi kuin pääsikin halaamaan tankoa. Yritin nostaa pyörää ylös, mutta valjaissa roikkuvut kuivapussit ottivat kiinni varteen. Konduktööri käveli juuri ohi, kun taistelin koukun kanssa. Konnari tokaisi, että jätä vain pyörä alas, sillä telineet ovat liian hankalia käyttää. 

Möhkö-Patvinsuo

Isäni ajoi meidät Möhköön lomakylän parkkipaikalle sunnuntai-iltana. Päätimme ajaa ensimmäiseksi yöksi muutaman kymmenen kilometriä autiotuvalle, jossa Heikki oli perheineen viettänyt aikaa muutamia vuosia sitten. Ilma oli näyttänyt päivällä ennen lähtöä märältä ja kylmältä, mutta muutos ehti kuitenkin tapahtua.

Sateen jälkeen sää oli kirkastunut aurinkoiseksi ja tiet olivat ehtineet kuivua. Polun pää löytyi helposti ja eikun menoksi. Heikki otti kartan ja suunnistusvastuun. Reitti on merkattu maastoon todella hyvin, mutta kartasta on hyvä seurata matkan etenemistä. Kartta osoittautuu erittäin käytännölliseksi, kun huonolta polulta pitäisi löytää kiertotie paremmille baanoille. 

Ehdimme ajaa vain muutaman minuutin, kun olimme aivan läpimärkiä. Sateen kastelema varvukko ja lehvästö roiskutti vettä päällemme kuin hyvän kokoinen sadepilvi. Polun juurakot ja kivet olivat vielä todella märät, joten etenimme hitaasti ja varmasti totutellen lastattuun maastopyörään.

Pyörä käyttätyi yllättävän ketterästi ottaen huomioon, että edessä oli parisen kiloa ja takana vähän vähemmän ylimääräistä painoa. Pyörä oli helppo ”hyppyyttää” kivien ja juurakoiden yli. Paino tuntui ainoastaan käytettävissä välityksissä, sillä ajoin poluilla melkein koko ajan 22-piikkisellä eturattaalla. 

Reppua oli yrittänyt keventää niin paljon kuin mahdollista. Nyt reppu painoi noin 5,5 kg eli vain kilon enemmän kuin syksyisen päiväretken reppu. Reppua ei huomannut  maastossa ollenkaan. Selässä roikkuva paino tuntui eniten pitkillä maantiesiirtymillä.

Polku oli välillä märkää suota, välillä neulasbaanaa tai kivikkoa. Hiekkatiepätkiä oli ripoltetuna sopivin välimatkoin. Lähdimme liikkeelle noin kahdeksan aikaan illalla ja pääsimme perille hieman kymmenen jälkeen. Valoa riitti aina kymmeneen asti, jonka jälkeen metsässä alkoi olla liian pimeä turvalliseen ajamiseen. Onneksi ajoimme pimeässä vain muutaman kymmenen minuuttia. Majoituimme autiotupaan, joka oli hiekkarannan vieressä. Autiotuvalla oli oma kaivo. 

Nukuin yhdeksään asti ja aloin tekemään aamuvalmisteluja. Ulkona puuroa keittäessäni sain esimakua illasta. Aamuinen ilma täyttyi nopeasti itikoista. Vaikka sää oli lämmin, pidin sadevaatteita päälläni itikoilta suojaamassa. En käytä mielelläni OFFia tai muita karkotteita, sillä niiden haju on liian voimakas ja saattaa aiheuttaa sopivissa olosuhteissa hegitysvaikeuksia. Eli minun piti yrittää tottua kärvistelemään itikoiden kanssa. 

Lähdimme liikkeelle kymmene tienoilla ja ilma oli kuin morsian. Polut vaihtelivat erinomaisista ajokelvottomiin. Suurin osa poluista oli kohtuullisen hidasta ja teknistä, mutta ajettavaa. Matka eteni hitaasti ja varmasti. Päivä eteni kohtuullisen tavanomaisesti aina iltaan saakka. 

Viimeisen lautan jälkeen Lutinjoen varressa mittarissa oli jo kahdeksan tuntia ajoaikaa. Olin syönyt vain vähän päivän aikana, joten tunsin kuinka energiat alkavat vähenemään. Ajoimme vielä tunnin eteenpäin, kunnes väsymys todella iski. Aluksi olo tunui vain hirmuisen janoiselta ja kuumalta, lopulta vain vauhti vain hidastui ja puhe alkoi sammaltaa. Energiat loppuivat täysin. Matka lautalta eteenpäin oli ajokelvotonta polkua ja sitä oli edessä useita kilometrejä. Lopulta olin niin heikossa kunnossa, että ajokaverini joutui työntämään pyörääni eteenpäin. Jos joen varressa olisi ollut vähemmän hyttysiä, olisimme varmasti leirityneet, mutta itikat pitivät meidän liikeessä. 

Lopulta pääsimme tielle ja hyppäsimme pyörän selkään. Tiellä jaksoin ajaa jotenkin eteenpäin, joten etenimme hiljakseen Suomua ja Patvinsuon luontokeskusta kohden. Luontokeskuksella aloimme laittamaan  riippumattoja valmiiksi. Oloni alkoi paranemaan välittömästi, kun pysähdyttiin ja söin vähäsen. Illalla olo oli kutakuinkin normaali. 

Bonkkaaminen tuntui fyysisesti pahalta, mutta eniten se tuntui henkisellä puolella. Kuinka laskin itseni siihen tilanteeseen? Entäs jos olisin ollut matkassa yksin? Kannattaako seuraavana päivänä jatkaa eteenpäin? Olisiko tämä tapahtunut, jos olisin ollut yksin liikentessä?

Päässäni vilisi paljon kysymyksiä ja olin todella pettynyt itseeni. Häpesin. Ajattelin, että väsyneenä ei kannata tehdä päätöksiä, joten nukuin yön yli. Aamulla olo oli erimomainen ja päätin jatkaa eteenpäin kohti Ruunaata. Heikki oli saanut tarpeekseen hyönteisistä ja tunkattavista poluista, joten hän jatkoi Patvinsuolta kohti Joensuuta.

Patvinsuo-Ruunaa-Teljo

Yöllä kuulin kuinka pienet sadepisarat naputtelivat laavukankaaseen. Aamulla sade oli tauonnut, mutta maa oli kostea. Aamupalan jälkeen lähdin ajamaan kohti Ruunaan koskia. Reitti oli koko matkalta loistavaa polkua ja tunkattavia kohtia oli  liukkaudesta huolimatta vain muutamia. Pahin paikka minulle oli Tervasuon ja Jeremiaanvaaran välinen polkuosuus. Nousut ja laskut olivat niin jyrkkiä, että suurin osa olisi jäänyt ajamatta tyhjällä pyörällä ja kuivalla kelilläkin. Sateella ja lastatulla pyörällä polku oli aivan liian vaikea ajettavaksi. Polku yli hyvin usein rinteen sivussa kallistuneena alamäkeen ja märät juuret ja kivet tekivät siitä vaarallisen liukkaan. Olisi mukava käydä joskus kokeilemassa kuivalla, oliko polkuosuus todella niin vaikea.

Edellisinä päivinä Heikki oli lukenut karttaa, joten olin tuntenut olevani yhteislenkillä. Nyt karttaa lukiessani tunsin olevani omassa elementissäni. Kaipa se on vain hyväksyttävä, että olen jonkinlainen yksinäinen susi. Ensimmäiseltä päivältä minulla ei ole oikein mielikuvaa reitistä, mutta seuraavilta päiviltä muistan tarkaan olosuhteet jne.

Sade alkoi jälleen ja sitä kesti koko päivän. Poluilta ja teiltä nouseva vetinen hiekka oli myrkkyä levyjarrujen jarrupaloille. Pitkissä alamäissä tunsin kuinka jarrupalat kuluivat ja jarrukahvat painaituivat yhä lähemmäs ohjaustankoa. Kymmenisen kilometriä ennen Ruunaata jarrut ”hävisivät” kokonaan. Säädin jarrut siedettäviksi ja ajelin varovasti viimeiset kilometrit. Ruunaan retkeilykeskuksessa majoituttuani, katsoin jarruja uudestaan ja totesin takajarrupalojen kulahtaneen aivan loppuun. Onneksi minulla oli mukana yksi ylimääräinen pari, joten sain jarrut priimakuntoon seuraavia päiviä ajatellen. 

Sadepäivä pisti muunkin varustukseni todelliseen testiin. Kaikki laukuissa ja repussa kulkevat tavarani pysyivät kuivina ja kaikki pysyi tiukasti kiinni pyörässä. Sadevaatteet osoittauvat jokaisen euron arvoikseksi. Ainoa murina löytyi kengistä. Olin ottanut Shimanon MT91-kengät, jotka ovat GoreTex-kalvolliset SPD-vaelluskengät. Kengät ovat erinmainen valinta, jos pyörän joutuu työntämään ja kantamaan paljon. Kenkien pohjat ovat kuin tavallisissa vaelluskengissä, joten pitoa riittää. Kengät pitävät myös hyvin vettä, mutta märkä varvukko valuttaa vedet kengän sisään sukan vartta pitkin. Kengät säilyivät sateessa kuivina parin tunnin ajan. Kengät kuivuvat todella hitaasti.

Onneksi olin kuitenkin varautunut kenkien kastumiseen. Olin ottanut mukaan Seal Skinzin GoreTex-sukat. GoreTex sukat ovat hyödyttömät sateessa, mutta märissä kengissä ne ovat loistavat. Jalat tuntuvat kuivilta, vaikka kengät olisivat kuinka märät. Ilmainen vinkki: Jos otat reissuun vain yhdet kengät, ota mukaan yhdet GoreTex-sukat ja jalkasi ovat leirissä kuivat. Toinen vinkki: Älä käytä GoreTex-sukkia ajaessa, sillä ne kastuvat ja sinulla ei ole leirissä kuivia GoreTex-sukkia tai jalkoja. 

Seuraavana päivänä jäin Ruunaalle nauttimaan hyvästä säästä ja erinomaisesta polkuverkostosta. Jätin kaiken ylimääräisen painon retkeilykeskukseen ja ajelin tyhjällä pyörällä Ruunaan polut läpi. Polut ovat muutamaa kohtaa lukuunottamatta nopeita ja pitkospuut hyvässä kunnossa. Suosittelen. Ruunaalla itikoita oli muuta ympäröivää luontoa vähemmän.

Torstaina lähdin Ruunaalta kohti Teljoa. Ilma oli lämmin ja mukavan tuulinen. Ruunaa-Teljo -väli osoittautui erinomaiseksi pätkäksi. Torstai oli selkeästi tähän asti kesän paras ajopäivä ja luulisin, että montaa samanveroista ei ole tämän kesän aikana tiedossa. 

Polut olivat erinomaisessa kunnossa ja ne olivat hienosti merkitty. Karttaa tarvitsi vain muutamassa kohdassa. Minulla jäi ajamatta ainoastaan kilometrin tai parin polkupätkä Änäkäisen jälkeen, koska en löytänyt tien jälkeen polun päätä. Polku olisi varmasti ollut mitä mainiointa ajomaasto.

 Minua oli varoiteltu polun viimeisestä kymmestä kilometristä, joka kulkee Jongunjoen vartta pitkin. Pätkä osoittautui maineensa veroiseksi, sillä se oli lastatulle maastopyörälle liian tekninen. Näin osuudella parit pyörän jäljet, joten kyllä siitä oli muutkin ajaneet, mutta nautinnollista se ei ollut.

Yhteenveto

Teljoon päästyäni tein päätöksen, että poljen ”lyhyen” siirtymän Lieksaan ja menen lautalla Kolille ja poljen sieltä vanhempieni luo. Itikoiden julmettu määrä ja verenhimoisuus latisti vähän ajohaluja. 

Vaikka saavutin reissun minimitavoitteen, jäi se kuitenkin suunniteltua paljon lyhyemmäksi. Alun sairastelut ja ötökät lyhensivät reissua ainakin 1,5 viikolla. Minulla on tällä hetkellä olo, että hampaankoloon on jäänyt jotain. Normaalisti reissun jälkeen olen kylläinen pyöräilystä ja haluan pitää muutaman päivän tai jopa viikon tauon. Nyt minulla on jatkuva palo takaisin poluille ja riippumattoon nukkumaan. 

Kolin lautalla kuitenkin kehitin suunnitelman, jonka avulla voisin jatkaa maastopyöräretkeilyä vielä tämän kesäloman aikana....