Merry Maryland

Lähtö

Kuukausi-puolitoista takaperin lueskelin fillarifoorumia ja huomasin siellä erään käyttäjän linkittämän videon. Videolla mainostettiin uutta juoksutapahtumaa Run for your livesiä. Varmana siitä, että tapahtuma on vain muutaman päivän päästä, uhosin osallistuvani. Jos se vain sattuu syyslomalle. Ja sattuihan se. Lupaus itselleni tuli lunastettavaksi. 

19.10. klo 14.35 astuin Finnairin lennolle New Yorkiin. Mukana minulla oli vain Brompton ja T-bagissa vaihtovaatteet. Koko mukaan ottamani omaisuuteni painoi vain noin 20 kg, mikä mielestäni on erittäin vähän, sillä mukaan on laskettu kokonainen polkupyörä ja Stephen Fryn elämänkerta. 

Pakkasin pyörän Avon valley Cycleryn taittopyöräkassiin. Suojasin pyörän kevyesti vaahtomuovipaloilla ja pahvilla. Pyöräpaketiin laitoin mukaan työkalut. Baggage Drop meni kuin unelma. Virkailijaa ei kiinnostanut laukun sisältö, joten sain pyöräni mukaan ilmaiseksi. Yhdysvaltain päässä laukku oli ilmeisesti herättänyt jonkin verran kiinnostusta. Baltimoressa purkaessani laukun sisältöä, löytyi sieltä TSA:n kirje, jossa ilmoitettiin, että laukkuni sisältö on tutkittu. Laukku oli kuitenkin pakattu siististi uudelleen ja kaikki tavarat olivat edelleen siellä ja vieläpä ehjiä.

Tein pyörälle välittömästi pikaisen tarkastuksen ja ilokseni totetisin, että se oli selvinnyt lennosta täysin ehjänä. Laukku oli myös kuin uusi. Olin epäillyt, että kuljetuslaukun vetoketju saattaisi antaa periksi. Minun Bromptonissa on pidempi satulaputki ja Brooksin satula, joten laukku oli satulan kohdalta tiukka. Jouduin venyttämään vetoketjua hieman, että sain sen kiinni. Vetoketju oli kuitenkin täysin ehjä. 

Pyörän saattaminen ajokuntoon vei vain noin 10 minuuttia. Pumppasin renkaat täyteen ilmaa, laitoin satulan oikealle kohdalle ja kiinnitin etuvalon haarukan kruunuun. 

Ensimmäisen yön vietin rauhallisessa motellissa BWI-lentokentän välittömässä läheisyydessä. Alkuperäinen suunnitelmani oli ajaa lentokentältä pyörällä motellille, mutta New York-Baltimoren lentokone oli useita tunteja myöhässä ja olin todella väsynyt, joten päätin tehdä ensimmäisen etapin taksilla. Taksin ikkunasta teitä katsellessani ajattelin, että olin tehnyt aivan oikean ratkaisun. Liikenne näytti pimeässä pelottavalta. 

Washington

Aamulla hyppäsin epäluuloisena pyörän selkään ja suuntasin kohti AMTRAK-asemaa lentokentän lähellä. Päivän valossa liikenne ja tiet osoittautuivatkin helposti hahmotettaviksi, joten olisin varmasti selvinnyt reitistä myös illalla. 

Asemalla pakkasin pyörän ja hyppäsin Washingtoniin menevään AMTRAK-junaan. AMTRAK vastaa VR:n InterCityä. Vaunuissa oli kohtuullisesti tilaa suurille matkatavaroille, joten pyörän kuljettaminen ei tuottanut ongelmia. Washingtonin Union Stationilla laitoin pyörän ajokuntoon ja lähdin ajelemaan kohti National Mallia. Vietin koko päivän muiden turistien seassa pällistellen maailman vaikutusvaltaisimpien politiikkojen työpaikkoja. CSPAN fanina tunsin kylmänväreiden kulkeva iholla katsellessani Capitol Hilliä. Pettymyksekseni Barack ei ollut kotona, joten loppu päivä meni muistomerkkejä ihmetellessä. Aikaero alkoi painamaan melko aikaisessa vaiheessa, joten vetäydyin hyvissä ajoin rautatieasemalle ja ostin lipun Aberdeeniin.

Aberdeen ja Darlington

Aberdeen on pieni kaupunki Baltimoren pohjoispuolella. Hotellini oli noin parin mailin päässä asemalta. Vaikka olinkin jo ajellut ympäri Washingtonia, jännitti minua jonkin verran liikenteen sekaan sukeltaminen. Foorumeiden ja internetuutispalveluiden artikkelit onnettomuuksista ja pyöräilijöiden asemasta olivat saaneet minut varautuneeksi. Todellisuus paljastui kuitenkin pikaisesti. Jos käyttäydyt kuin auto, sinua kohdellaan kuin autoa. Autoilijat ottivat minut melkein pääsääntöisesti erinomaisesti huomioon. Vaarallisia ohituksia ei sattunut koko matkan aikana yhtään kappaletta. Välillä minusta tuntui, että osa autoilijoista oli jopa ylivaroivaisia pyöräilijän läheisyydessä. Vaikka heillä oli selkeä ohitusmahdollisuus, he silti köröttelivät minun perässä seuraavaa suoraa odotellen.

Lauantaiaamuna lähdin hyvissä ajoin kohti Darlingtonia, jossa Run for your Lives järjestettiin. Kahdeksan aikaan liikennettä ei ollut nimeksikään, joten sai ajella aivan rauhassa. Alkumatkan jouduin ajamaan kohtuu suurien teiden pientareita pitkin. Vierailemistani kaupungeista pääsi pois usein vain suuria teitä pitkin. Suomalaiseen korvaan pientareilla ajaminen saattaa kuulostaa pahalta, mutta mehän tiedämme, että Yhdysvalloissa kaikki on suurta. Pientareet suuremilla teillä olivat kaistan levyiset. Tiet olivat käytännössä nelikaistaisia, vaikka autoille oli varattu vain kaksi keskimmäistä kaistaa. Pientareilla ajaessa tunsin oloni todella mukavaksi ja turvalliseksi. 

Alitettuani John Kennedy Memorial Highwayn pääsin ajelemaan pienempiä teitä kohti Susquehanna state parkia kohden. Tasainen tie muuttui kumpuilevaksi ja maisemat olivat upeat. Puiston lähestyessä tie kapeni kapenemistaan ja muuttui lopulta heikossa kunnossa olevaksi soratieksi. Soratie vei joen vartta pitkin kohti Darlingtonia. Olin suunnitellut ajavani lopun matkaa Susquehanna Heritage Greenwayta. Kesän tulvat olivat kuitenkin ilmeisesti kohdelleet reittiä kaltoin, joten se oli suljettu. Sinänsä harmi, sillä olin odottanut juuri tuon reitin ajamista. Olisin voinut testata Bromptonin ”maastokelpoisuutta”. No, jäipä jotain hampaankoloon.

Saavuin Darlingtoniin hyvissä ajoin ennen omaa starttiani. Minun starttiaikani oli 15.30 ja olin perillä jo 10.30. Ennen kisakeskukseen siirtymistä ajelin ympäri keskustaa, joka ei ole suomalaista kylää suurempi. Kilpailjat jonottivat paikallisen koulun pihalla busseihin pitkissä jonoissa. Kilpailun parkkipaikat olivat noin 3 mailin päässä kisakeskuksesta, joten bussikyydit olivat suosittuja. Jopa liian suosittuja. Kilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa ja osallistujia oli reilut 10 000. Parkkipaikkojen määrä ja osallistujien kuljetus osoittautuivat päivän mittaan riittämättömiksi ja järjestävät saivat Facebookissa paljon negatiivista palautetta asian tiimoilta. Minua nämä ongelmat eivät luonnollisesti haitanneet, sillä liikuin alueella pyörällä. Kisakeskukseen ajaessani matkanvarrella eräs kävellen kulkenut mies huusi perääni ”Smart one!”. Jep jep. Kisakeskuksessa oli tasan yksi pyörä parkissa, minun Brompton. Logistiset ongemat osoittautuivat niin suuriksi, että iso osa kilpailjoista myöhästyi omista starteistaan ja yksi startti jouduttiin perumaan kokonaan.

Logistisista ongelmista huolimatta tapahtuma osoittaui erinomaiseksi viihteeksi. Vaikka olin jopa liian ajoissa paikalla, ei aika käynyt pitkäksi. Alueelta löytyi paljon ruokaa, kojuja ja keskellä oli iso lava, jossa paikalliset pumput soittivat musiikkia funkista ja hiphopista perinteiseen folk rockiin. 

Juoksuosuus oli huima kokemus. Startissa juostiin pitkän tunnelin läpi, jossa osallistujat kerättiin viimeisen kerran yhteen ennenkuin kauhu alkoi. Minun lähdössä ihmisiä oli noin 300, joten tunnelmaa tunnelissa riitti. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen meidät laskettiin irti. Ihmiset juoksivat eteenpäin kohti ruohokenttää. Kentän päässä oli kaksi heinäpaaleista rakennettua pyramidia, joiden yli oli juostava/kiivettävä. Todellisuus paljastui paalikukkulan laelta. Eteeni avautui toinen ruohokenttä, joka oli täynnä erinomaisesti maskeerattuja zombeja, jotka juoksivat edelle ehtineiden kilpailjoiden perässä. Hyppy alas ja spurtti läpi zombilauman. Kovassa vauhdissa oli vaikea erottaa zombeja kilpailjoista, joten menetin heti yhden elämän (jokaisella kilpailijalla oli kolme elämää, joita esittivät vyössä roikkuvat liput). Toivottavasti en kirkunut kuin pikku tyttö. 

Rata oli kaiken kaikkiaan noin viisi kilometriä pitkä ja radalle oli ripoteltu vaikka minkälaisia esteitä. Zombeja oli reitin varrella mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Menetin reitin varrella vielä yhden elämän, mutta maaliviivalla minulla oli jäljellä tarvittava elämä. Selvisin hengissä. Zombielandin neuvot ovat arvokkaita: nro 1: Cardio and Nro 17: Don’t be a hero.  Menisinkö uudestaan? Jos tapahtuma järjestetään Suomessa tai Euroopassa, aivan varmasti. Yhdyvalloissa? Ehdottomasti, jos saan vain järjesttyä itselleni vähintään kuukauden aikaa kierrellä suuressa maailmassa.

Chestertown, Easton ja Ocean City

Sunnuntaina lähdin Aberdeenista kohti koillista. Minulla ei ollut tarkempia suunnitelmia, joten päätin ajella niin kauas kuin huvittaa. Takaraivossani paukutti ajatus, että Susquehannan yli saattoi päästä vain highway 1:tä pitkin. Kaikesta huolimatta ajelin kohti Havre de Gracea ja siltaa tiellä nro 40. Niinpä tietysti, tien 40 silta on vain motorisoidulle liikenteelle. Mitäs sitten? Vaihtoehtoja pohdiskellessani pienen kuppilan pihassa, takaa kuuluu vanhan miehen ääni, joka tiedustelee, että aionko yrittää pyörällä sillan yli. Mies oli nimeltään Greg. Greg on 75 vuotias paljasjalkainen Perryvilleläinen, joka oli menettänyt kaksi vaimoa ja tyttärensä syövälle. Ilmeisesti Greg kaipasi juttuseuraa, sillä hän tarjoutui kyyditsemään minut sillan yli seuraavaan kaupunkiin. Otin tarjouksen kiitollisena vastaan ja heitin pyöräni pick-upin lavalle. Greg ilmeisesti oletti, että olin kamalan onneton, koska jouduin polkemaan pyörällä. Hän heitti minut aina North Eastiin asti, että minun ei tarvitsisi kiusata itseäni niin paljon. En pistänyt vastaan, olihan mukava tutustua paikallisiin ihmisiin. 

North Eastissa istuin hetken aikaa tien 40 varrella Royal Farmissa ja mietin suunnitelmaa päivälle. Päätin ajaa Chestertowniin, joka sijaitsee Chesapeakin itärannalla. Chestertowniin pääsi järkevästi vain tietä 213 pitkin. 213 on paikallisen hallinon kartoissa merkitty pyöräilyyn soveltuvaksi maisematieksi. Tie osoittautui kohtuullisesti liikennöidyksi tieksi, jossa oli mainitsemani valtavat pientareet. Ei välttämättä eurooppalaisesta näkökulmasta ilmiselvä pyöräilyreitti, mutta ajoi asiansa vallan mainiosti. Ajelin seuraavana kin päivänä 213:sta pitkin Eastoniin.

Eastonissa päätin seuraavaksi suunnata suoraan Ocean Cityä kohden. Olisin voinut jatkaa  isoja teitä pitkin, mutta päätin lähteä seikkailemaan pikkuteille. Käyttämäni kartta oli oikein tarkka ja soveltui mittakaavansa puolesta pikkutiekruisailuun. Kartta oli kuitenkin kirjan muodossa ja se oli A3 kokoinen (mahtui juuri ja juuri t-bagin selkämykseen). Jokaisen risteyksen tarkastaminen kartasta olisi koitunut varmasti hermojeni kohtaloksi, joten tein rallinuotit seuraavaa päivää varten. Karttaan oli merkitty kaikkien teiden nimet ja numerot, joten nuottien tekeminen oli helppoa. Nuotit koostuivat nuolista ja teiden nimistä, jotka ohjasivat minua kohti seuraavaa kohdetta. Lisäsin nuotteihin myös joitakin maamerkkejä, että voisin välillä varmistua kulkevani valitsemaani reittiä pitkin. Nuotit osoittautuivat vallan mainioksi suunnistuskeinoksi, vaikka toisinaan niihin lipsahti virheitä. Virheet oli kuitenkin helppo huomata tienpäällä. Turavauduin karttaan nuoteista lukiessani vain pari kertaa.

Päivä jolloin ajoin Eastonista Ocean cityyn osoittautui erinomaiseksi pyöräilypäiväksi. Aurinko paistoi koko päivän ja tuuli puhalsi kevyesti lännestä vauhdittaen matkantekoa. Liikennettä oli erittäin vähän ja maisemat olivat upeat. 25.11.2011 sijoittuu ehdottomasti TOP 5 pyöräilykokemuksiini. Päivän kruunasi näkymä Ocean Cityn rantoja huuhtovalle Atlantille. That would have been a good day to die!

Loppusanat

Brompton selviytyi reissusta erinomaisin arvosanoin. En edes muistanut ajavani 16” renkailla ja taitettavalla rungolla. Taittopyörä karsi monta huolen aihetta. Minun ei tarvinnut suunnistaa suurista kaupungeista  ulos, vaan pystyin hyppäämään junaan ja aloittamaan matkani pienempien kaupunkien rautatieasemilta. Öitä varten pakkasin pyörän kuljetuskassiin, joka kulki mukana tarakalla. Hotelleissa kukaan ei tiennyt, että minulla oli polkupyörä huoneessani. Jos aion matkustaa Bromptonilla vuoristoisille alueille, saattaisin laittaa eteen pienemmän rattaan, että mäkien ajaminen olisi helpompaa, mutta muuten olen erittäin tyytyväinen nykyiseen kokoonpanoon.

Paluulennolle pakkasin pyörän ilman pahveja. Pahvit osoittautuivat erittäin hyödyllisiksi. Pahvit eivät varsinaisesti suojanneet pyörää, vaan ne suojasivat kuljetuslaukkua pyörältä. Paluulennon aikana laukkuun tuli polkimen ja tarakan kohdalle reikiä. Reiät ovat onneksi vielä pieniä, joten ne on helppo paikata esim. liimattavilla farkkupaikoilla. Avon Valley Cycleryn kassi on erinomainen ja kohtuu edullinen vaihtoehto retkeilevälle Bromptonautille. Pienellä vaivalla pyörän saa  suojattua kuin Bromptonin B-bagissa.

Ps. Ennen matkaa vaihdoin takajarrun jarrupalat. Bromptonissa on vakiona Fibraxin palat, jotka olivat kohtuu kalliint. Greenbikessa myyjä ehdotti Spectran paloja, jotka olivat muistaakseni 13 € halvemmat. Spectran paloissa on vähemmän säätömahdollisuuttta optimaalisen aurauskulman saavuttamiseksi kuin Fibraxeissa. Spectrat menivät kiinni länkiin helposti ja länkiä ei tarvinnut säätää ollenkaan. En välittänyt auraskulmasta tuon taivaallista, mutta jarrupalat eivät ole vinkuneet tai tuottaneet muunkaanlaista ylimääräistä ääntä. Ne ovat pysäyttäneet pyörän moitteetta. En keksi syytä, miksi minun pitäisi maksaa 13 € enemmän orkkispaloista.